Minä olen aina potenut kroonista koirakuumetta. Vanhemmillani oli pari koirakirjaa, jotka osasin likimain ulkoa sekä etu- että takaperin. Toki podin esiteini-iässä myös hevoskärpäsen pureman, mutta sen jälkeen en ole hevosen selkään noussut kuin yhdellä kädellä laskettavan määrän. Koirakuume puolestaan tuli jäädäkseen.
Onneksi kuitenkin järki kulki kutakuinkin matkassa ja huolimatta parista haparoivasta yhteydenotosta pennunmyyjiin, en tullut koiraa hankkineeksi. Silloiseen elämäntilanteeseen ei olisi koira edes sopinut eikä taito olisi riittänyt pennun kouluttamiseen. Rotukin oli suht hakusessa siihen aikaan.
Vuosien ajan elämä kuljetti, kunnes meille saapui Laku-labbis. Selvää oli, että Lakun kanssa lähdetään paikallisen kennelkerhon järjestämään arkitottikseen. Siellä me kuuhkelehdimme ja opettelin kovasti koiranohjaamista. Pikkuhiljaa aloin päästä jyvälle ja saatiinkin sitten ylennys omatoimisesti treenaavien porukkaan, koska sen vetäjät näkivät meissä potentiaalia.
Laku oli hyvä opettaja hermojen kasassa pitämiseen. Se oli avoin, sosiaalinen ja niin uros, niin uros. Nenä viisti maata, kun hyvä haju sattui kohdalle ja korvat katosivat sen siliän tien. Kyllä se tottelikin; agility oli ihan meidän ykköslaji! Siellä Laku keskittyi todella mahtavasti. Kisoihin ei harmi vain ennätetty koskaan.
Vaan sittenpä se alkoi se koirakuume taas nostella karvaista päätään. Oli koira, mutta halusin ihan Oman Koiran. Selvää oli, että palveluskoiran ottaisin, mutta minkä niistä - kas, siinä pulma. Tulipahan siinä vietettyä monta iltaa netissä Palveluskoiraliiton pk-oikeuden omaavien rotujen listaa selatessa. Sieltä minä sen bongasin: sileäkarvainen collie. Jes, ihan minun rotu! Olin aika varovainen, halusin koiran, jonka kanssa pärjäisin ja nahkacollie sellaiselta tuntui. Katselinpa jopa jo muutamaa yhdistelmääkin.
Kaveri minut sitten herätteli todellisuuteen; olin elänyt jo likemmäs kaksi vuotta ADHD:maisia piirteitä omaavan uroslabbiksen kanssa, joten collie mahtaisi olla liian verkkainen tapaus minun käteeni. Tätä ennen olin jo sitä listaa selannut ja huomio kiinnittynyt lyhytkarvaisiin hollanninpaimenkoiriin. Sinä iltana menin lukemaan rodusta uudestaan. Voi jehna, sehän tuntui ihan omalta rodulta! Likimain kuin labbis ilman metsästysviettiä.
Sitten tapasin kunnolla (yhdessä tokokokeessa törmäsin yhteen yksilöön) ensimmäiset holskuni. Ne olivat suorastaan välinpitämättömiä minun suhteeni, ja täytyy sanoa, että siitä piirteestä tykkäsin ihan älyttömästi! Sellainen minun tulevan koirani pitäisikin olla: kohteliaasti tervehtii vieraat ja sen jälkeen siirtyy omalle paikalle. Työmoraalia tuntui myös näillä holskuilla olevan: ne todella keskittyivät tekemään omistajalleen töitä. Olin niin myyty!
Kesän alussa 2013 istuskelin takapihallani aurinkotuolissa läppäri sylissä. Vuosi oli mennyt likimain koirattomana. Lakun kanssa höntsäiltiin silloin tällöin ja välillä höntsätottistelin kavereiden koirilla. Facebookissa kaveri linkkasi minulle ilmoituksen uutta sijoituskotia etsivästä holskunartusta. "Oikeat palikat löytyy, kunhan joku saattaisi ne yhteen" taisi ilmoituksessa olla. Hetken tuumattuani kirjoitin Sannalle sähköpostia. Pääsin lukemaan Brimistä sen silloisen ohjaajan blogista, näin kuvia ja videoita. Minua oikein hykerrytti tunne siitä, että tässä on muuten mun koira.
Heinäkuussa lähdettiin Niinan (sattuupa muuten olemaan sama kaveri, joka ilmoituksen Brimistä minulle linkkasi) kanssa Suomen tourneelle vähän koiria katsomaan. Kirkkonummelle suunnattiin ensin ja sieltä Joensuuhun Brimiä katsomaan. Myönnän, että rakastuin siihen koiraan heti! Brimi oli niin lunki ja itsevarma. Sitä ei paljon hetkauttanut, vaikka nappasin sen mukaani ja Pants-sisko lähti toiseen suuntaan. Sain kopeloida, pyöritellä ja vähän leikittääkin.
Ei minun montaa päivää tarvinnut miettiä, ottaisinko Brimin vai en. Onneksi se sopi Sannallekin! :) Heinäkuun loppupuolelle sovittiin tärskyt Kajaaniin ABC:lle, ja siitä se meidän yhteinen taival sitten lähti liikkeelle. On ollut kivikkoista, sillä 11-kuukauden ikäinen koira osaa jo monenlaisia juttuja, kuten avata jääkaapin oven, mutta enemmän on ollut niitä hyviä hetkiä, kun olen oivaltanut jonkun jutun Brimin koulutuksessa tai kun koira käpertyy viereen sohvalla.
Lyhytkarvainen holsku on suorastaan nappivalinta! Nautin tuollainen virtavan, energisen koiran kanssa tekemisestä, kun sitä ei tarvitse houkutella töihin. Näkee kyllä koirasta, että se nauttii tehdä töitä minulle. On ollut hienoa huomata luuloni vääriksi siltä osin, kun pelkäsin holskussa olevan liikaa koiraa minulle. Siinä on just oikea määrä - ainakin Brimissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti